Tekla-tädin kohtalo mietityttää pikku-Maaritia. ”Mitä Tekla-tädille tapahtui siellä Amerikassa”, hän kyselee äidiltään kotona Kokkolassa.
Maaritin harmiksi äiti ei osaa vastata. Äiti tietää vain, että Teklan piti ylittää Atlantin valtameri Titanicin kyydissä, mutta hän myöhästyi laivasta. Myöhemmin Tekla nousi toiseen Amerikkaan vievään laivaan.
Vastaus ei tyydytä uteliasta tyttöä. Kaustiselta Amerikan ihmemaahan 1900-luvun taitteessa lähteneet sukulaiset herättävät lapsessa valtavasti kysymyksiä. Ne jäävät pyörimään mieleen vuosikymmeniksi.
Sitten tulee vuosi 2020 ja koronapandemia. Toimittaja Maarit Tastula lähestyy kuuttakymmentä ja haluaa alkaa selvittää sukunsa tarinoita sekä löytää paikkansa sukupolvien ketjussa. Hetki sukututkimuksen aloittamiselle on täydellinen – nelikymppisenä saadut kaksoset ovat lentämässä pesästä ja vapaa-ajan kalenteri on tyhjä.
Maarit päättää ottaa selvää isotäti Teklan ja muiden sukulaistensa kohtaloista. Toteutuiko heidän amerikkalainen unelmansa?
Maarit Tastula oli lapsena umpiujo
Jos Maarit olisi elänyt Pohjanmaalla suurimman Amerikka-huuman aikaan, hän olisi todennäköisesti itsekin lähtenyt Suomesta. Amerikansuomalaisten tavoin myös Maarit on aina haaveillut vapaudesta.
Sodan läpikäyneille vanhemmille riitti, että muutti maalta Kokkolaan. Maarit halusi kauemmas. Hän halusi jännittävämmän elämän.
Maarit oli lapsena umpiujo ja ihaili Peppi Pitkätossua. Peppi oli rohkea oman tiensä kulkija. Maarit päätti ottaa Pepistä mallia ja alkaa uskaltaa. Teini-iässä ihailu kohdistui toimittajiin. He olivat nuortenkirjojen sankareita.
Aikuistuttuaan Maarit kolusi reppu selässä ympäri maailmaa. Kun muut lähtivät Kanarialle, Maarit saattoi suunnata pieneen heimokylään Andeille. Hän halusi ymmärtää, mistä tässä kaikessa – elämässä – oli kyse.
”Lopullinen totuus on edelleen hieman hämärän peitossa”, hän sanoo.
Myöhemmin Maarit on toimittajana raportoinut historiallisista maailman tapahtumista ja kuunnellut ihmisten tarinoita.
Ei sittenkään mikään kultala
Massatyöttömyys ajoi ihmiset ahtaalle Pohjanmaalla 1800–1900-luvun taitteessa. Syntyi Amerikan-kuume. Suomesta ”Amerikan kultalaan” lähti arviolta 400 000 ihmistä, suuri osa Pohjanmaalta.
Ensimmäisten koronavuosien aikana Maarit soitteli vanhoille sukulaisilleen, penkoi vimmatusti arkistoja ja nettisivustoja ja kävi läpi mikrofilmejä. Agatha Christien ottein hän selvitti, kunnes sai vastauksia. Pikkuhiljaa sukulaisten ja amerikansuomalaisten yhteisön vaiheet alkoivat hahmottua.
”Olen viime ajat ollut todella sisällä Amerikan-jutuissa. Ajatukseni ovat näiden sata vuotta sitten eläneiden luona”, Maarit sanoo.
Eritoten yksittäisten lähtijöiden tarinat kiinnostavat Maaritia. Miten täysin kielitaidoton torpparin tai mäkitupalaisen poika tai tyttö saattoi pärjätä toisella puolella maapalloa ilman sosiaaliturvaa? Millaista arki oli? Mitä hän söi, mitä lehteä luki?
Hyvin pian kävi ilmi, ettei läheskään kaikille suomalaisille käynyt hyvin. Suomalaismiehet elättivät itsensä kalastamalla ja metsätöissä. Vaarallisissa töissä moni menetti joko raajansa tai henkensä. Naiset hoitivat työkseen lapsia tai työskentelivät palvelijoina.
Mongoleiksi epäillyt suomalaiset kohtasivat rasismia, ja monen mieli reistaili. Osa vietti mielisairaalassa kymmeniä vuosia, osa radikalisoitui, muutti Neuvostoliittoon ja katosi.
”Mutta ei näitä kotiin kerrottu. Haluttiin säästää vanhat sukulaiset ikäviltä kohtaloilta”, Maarit sanoo.
Tutkimus ei ole ollut helppoa, sillä edeltävillä sukupolvilla on ollut tarve unohtaa menneet ja katsoa tulevaan. Ei ole haluttu palata köyhyyteen, nälkään ja suruun. Eikä uskottu, että asiat paranisivat puhumalla. Kirjeet joko poltettiin tai niitä piiloteltiin.
”Omien sukulaisten kanssa käytyä kirjeenvaihtoa ei pidetty arvokkaana historiallisina dokumentteina, eihän ollut kyse suurmiehistä vaan köyhästä kansasta.”
Uppoutuminen amerikansuomalaisten vaiheisiin on ollut välillä niin intensiivistä, että Maarit on käynyt päänsä sisällä vuoropuhelua heidän kanssaan ja miettinyt heidän ratkaisujaan. Mutta koska kirjoihin ja kansiin ei ole dokumentoitu yksittäisten ihmisten ajatuksia, Maarit on joutunut kuvittelemaan niitä mielessään löytämiensä faktojen perusteella.
Huumori pitää hengissä
Kärsimyksestä ja kuolemasta huolimatta amerikansuomalaisiin tutustuminen on tuntunut Maaritista lohdulliselta.
”Riippumatta ajasta ja paikasta unelmoimme lopulta samanlaisista asioista ja käymme läpi samantyyppisiä ongelmia. Kun yksi poistuu, muita vielä jää.”
Maarit ajattelee, että ensimmäisen polven amerikansuomalaiset ovat eläneet häntä jännittävämmän elämän. Olosuhteissa ei kuitenkaan ollut kadehtimista. Koskaan ei voinut tietää, palaako kalastaja valtameren tyrskyistä kotiin. Huumori oli tärkeä selviytymiskeino, ja sillä on ollut erityinen arvo myös Maaritin lapsuudenperheessä.
”Äitini mielestä lääkäri oli hyvä lääkäri, jos hänellä oli pilkettä silmäkulmassa.”
Vaikka maailma vaikuttaa juuri nyt olevan uhkia täynnä, on moni asia paljon paremmin kuin sata vuotta sitten. Sosiaaliturvan lisäksi ongelmista uskalletaan nykyisin puhua ääneen. Maarit on ollut järkyttynyt siitä, miten vaikeita asioita Amerikkaan lähteneet ovat pitäneet sisällään.
Esimerkkejä löytyy toki lähempääkin.
Kaksoset, jotka saivat elää
Maaritilla on kaksi vanhempaa sisarusta mutta voisi olla neljäkin. Vanhemmat odottivat sotien jälkeen 1950-luvulla ensimmäistä lastaan. Syntyikin kaksospojat mutta hieman liian aikaisin, ja vauvat kuolivat heti syntymän jälkeen. Keskoskaapin virkaa toimitti tuohon aikaan villamyssy.
Mutta tästäkään ei puhuttu. Kotona veljet olivat olemassa vain yhdessä pienessä valokuvassa albumin uumenissa. Kuvassa oli kaksi arkkua, joissa vauvat lepäsivät.
Elämä on lopulta pelottavan sattumanvaraista. Tästä Maaritia ovat muistuttaneet myös amerikansuomalaisten kohtalot. Jos hyökyaalto kaatoi kalastajan veneen tai tukki kaatui metsätöissä miehen päälle, yhtäkkiä leski oli yksin kahdeksan lapsensa kanssa.
Sattuman valossa omakin elämä tuntuu pieneltä ihmeeltä.
”Jos kaksosveljeni olisivat saaneet elää, olisiko minua olemassa”, perheen kuopukseksi syntynyt Maarit pohtii toisinaan.
Onneksi Suomi on jo pitkään ollut huomattavasti turvallisempi paikka keskosille. Kun Maarit odotti omia kaksosiaan 2000-luvun alussa, hänen äitinsä oli tyttärensä puolesta onnellinen. Niin oli toki Maaritkin, mutta takaraivossa tuntui silti peritty pelko. Entä jos omille kaksosille käy kuten kaksosveljille?
Pelko oli lopulta sivuseikka siihen nähden, millaista onnea Maarit tunsi vatsassa kasvavia vauvojaan kohtaan.
”Vapauden kaipuustani, ja kaikista seikkailuistani huolimatta suurin ilo on liittynyt lapsiin. Arki heidän kanssaan on ollut järisyttävän mielenkiintoista. Paras tutkimusmatka ikinä”, hän sanoo.
Sukututkimuksesta ei Maaritin harmiksi ole kuitenkaan tullut perheen yhteistä harrastusta.
”Lapseni taitavat jo olla aivan kyllästyneitä minun Amerikan-juttuihini”, Maarit huokaa.
Yhdistyksen kaipuu
Mitä lopulta selvisi Titanicista myöhästyneestä Tekla-tädistä?
Tarkempiin yksityiskohtiin Maarit ei vielä halua mennä mutta paljastaa, että lopulta Teklalle kävi hyvin. Tekla asettui Amerikkaan, ja hänen tyttärensä ja tyttärentyttärensä kouluttautuivat hyviin ammatteihin.
”Seuraava sukupolvi löysi paikkansa amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Ja mikä tärkeintä, heidän perheissään oli paljon rakkautta.”
Maaritilla on nyt kasassa niin valtavasti materiaalia amerikansuomalaisista, että hän on päättänyt kirjoittaa aiheesta tietokirjan. Ei pelkästään omista sukulaisistaan vaan koko amerikansuomalaisten yhteisöstä Oregonin ja Washingtonin osavaltioissa.
Maarit on tuntenut pientä kateutta tätä tiivistä yhteisöä kohtaan, jossa ihmiset kannattelivat toisiaan. Vaikka suurin osa oli vain kiertokoulun käyneitä, Amerikassa heistä tuli kulttuurin suurkuluttajia ja myös sen tekijöitä. Oli omat teatterit, soittokunnat ja atleettiklubit. Paljon piknikkejä ja yhdistystoimintaa.
”Minullakin on valtava yhdistyksen kaipuu – kova tarve tehdä hyvää yhdessä.”
Yhteen yhdistykseen hän on jo liittynyt mutta ei ole vielä uskaltautunut paikan päälle. Entä jos vapaa sielu ahdistuu suuressa joukossa?
”Mutta pakkohan tätäkin on kokeilla. Jonain päivänä ostan junalipun ja ajan yhdistykseen. Jospa ne järjestäisivät piknikin.”
Amerikansuomalaisten tarinoista yksi on kaikessa yksinkertaisuudessaan Maaritin mielestä erityisen koskettava.
Maarit kertoo naisesta ja miehestä, jotka lähtivät Amerikkaan Pohjanmaalta samoilta seuduilta kuin missä Maaritin suku asui. Perillä he löysivät toisensa, asettuivat pieneen Ilwacon kalastajakylään, menivät naimisiin ja saivat kaksi tytärtä ja lehmän nimeltä Bess.
Pienistä varoistaan huolimatta tytöt saatiin kouluun ja molemmista tuli opettajia. Tyttäret huolehtivat vanhemmistaan loppuun saakka.
Kukaan ei joutunut mielisairaalaan, kukaan ei kuollut ennen aikojaan.
Oli vain pieni onni.