Olin 45-vuotias, kun minusta tuli isä. Olimme ehtineet silloisen vaimoni Dianan kanssa tuudittautua siihen uskoon, että lapsia ei tulisi. Lapsettomuushoidoissa meille luettiin madonluvut ja sanottiin, että meidän olisi parempi keskittyä irlanninsusikoiriin.
Emme lopulta edes aloittaneet hoitoja, kun yhtäkkiä raskaus nappasi. Olin ihan onnesta pöllyssä kuullessani, että olimme pieniin päin.
Muistan erityisen hyvin, kun esikoiseni Noel päätti tulla maailmaan. Oli vuosi 2005, ja olin Kittilässä Hullu Poro -areenalla keikalla. Keikan jälkeen minulle ilmoitettiin, että hälytys on tullut ja minun pitäisi olla jo Kätilöopistolla. Yritin epätoivoisesti saada yksityiskonetta, mutta sellaista ei siihen hätään löytynyt. Pääsin lopulta ensimmäisellä aamukoneella synnytyssairaalaan.
Myöhästyin nippanappa h-hetkestä, mutta ehdin mukaan loppufiilikseen. Kyllä sen ymmärsi siinä hetkessä heti, että oli elämä ennen lapsen syntymää ja sen jälkeen. Se oli niin suuri käännekohta. Toinen poikamme Misha syntyi jo heti seuraavana vuotena.
”Eron jälkeen minua ei tarvinnut hakea baarista”
Isyys ravisteli ilman muuta identiteettiäni. Olin ollut ennen poikia itsekkäämpi, enkä väitä, että se piirre olisi hävinnyt sillä sekunnilla. Ihminen on kuitenkin eläin, joka tekee työtä tehdäkseen itsestään paremman.
Erosimme Dianan kanssa lasten ollessa pieniä, mutta päätimme hoitaa heidät yhdessä. Tajusin varsin hyvin, että tärkein tehtäväni oli olla kahden pienen poikani kanssa. Sen suhteen voin ihan rauhassa katsoa peiliin.
Eron jälkeen minua ei tarvinnut koskaan hakea baarista, vaan tein sen, mitä piti tehdä: olin heille isä ja olen sitä heille yhä. Ei isänä oleminen ole ollut mitään jumalallista suorittamista vaan ihan arkipäivää.
Päätimme Dianan kanssa erotessamme, että käy meidän väliselle kommunikaatiollemme mitä tahansa, meidän pitää luvata toisillemme, että lapsilla on aina kaksi hyvää kotia. Ja niin on ollutkin.
Molemmat pojat ovat nyt jo täysi-ikäisiä, mitä en oikein vielä tajua. Jätkät ovat minulla aina alkuviikot, ja meillä on aina ollut kymmeneltä illalla kotiintuloaika. Jos heillä meinaa mennä yli sen, jätkät laittavat viestiä, että iskä hei, tullaan yhdentoista pintaan.
Kaikki kehuvat aina omia lapsiaan, mutta kyllä minun poikani ovat poikkeuksellisen lojaaleja.
Oma isäsuhde jäi vaille lämpöä
Minun ja poikien välinen suhde on koko ajan voimistunut. Keskustelemme paljon henkeviä ja pojat tietävät sopimattakin, että ne jutut jäävät aina vain meidän välisiksemme. Se tuo itsellenikin turvaa, ja olen kyllä poikien suhteen hyvin luottavaisin mielin.
Näen omaa persoonaani pojissani silloin, kun puhumme vähän vakavampia, syvällisiä asioita. Huomaan heti, että pojat kuuntelevat.
Olen aina sanonut heille, että tuli vastaan mitä vain, olkapää on täällä. Kaveriksi en siinä vaiheessa rupea, mutta olkapää ottaa vastaan kaiken. Niin pahoja juttuja ei tässä maailmassa ole, etteikö näin tapahtuisi. Loppupelissä meillä ei ole mitään hätää, kun meillä on toisemme ja keskustelemme kaikesta.
Oma isäsuhteeni oli täysin päinvastainen. Emme keskustelleet mistään. Ainoat keskustelut kävimme urheilukentällä, jossa vietin lapsuuteni.
Ikävä sanoa, mutta jälkikäteen ajateltuna isäni oleminen ja toiminta oli enemmän suorittamista. Kasvatusmetodit olivat siihen aikaan erilaiset, ja se näkyy aika kärjistettynä Levoton Tuhkimo -elokuvassa.
Olen aina ollut sen verran hengen mies, että uskon johdatukseen tai johonkin yliluonnolliseen. En ehkä kohtaloon, mutta johonkin ylempään tahoon tai voimaan. Sen vuoksi olen täysin varma siitä, että tulin isäksi juuri oikeaan aikaan.
Joku jossain ymmärsi, että en olisi ollut isyyteen aiemmin valmis.
