Tunnustan, että olen perusluonteeltani äärimmäisen laiska. Lempiharrastuksiini kuuluu sohvalla makoilu ja lukeminen. Olen ammatiltani myös kokki ja ruuanlaitto on yksi harrastuksistani.
Paradoksi elämässäni on se, että teen ihan järjettömästi töitä, ettei tarvitsisi tehdä mitään.
Yritän suhtautua elämään terveen uteliaasti ja optimistisesti. Tietynlainen kyynistyminen tuntuu olevan muodissa. On jotenkin älykkäämpää ja fiksumpaa olla vähän kyyninen.
Itse olen aina pyrkinyt olemaan vilpitön ja olen mielestäni onnistunutkin siinä. En viitsi esittää itselleni enkä muillekaan mitään.
Kriisipuhelimeen päivystäjäksi
Hakeuduin parikymppisenä mielenterveysseuran kriisipuhelinpäivystäväksi. Sen myötä hakeuduin kouluun ja mielenterveyshoitajaksi. Tein lopulta sitä hommaa useamman vuoden niin akuutilla psykiatrian osastolla kuin kuntouttavalla puolellakin.
Olen aina sanonut, että kaksi parasta hommaa ovat mielenterveystyö ja kokin ammatti. Pysyy vatsa vahvassa kunnossa ja päänuppikin jonkinmoisessa!
Mielenterveysjutuista puhutaan, mutta niihin liittyy silti yhä leimautuminen. Stigmaa ei pitäisi olla: sellaista ihmistä ei olekaan, jota nämä asiat eivät koskaan koskettaisi.
Huippuunsa treenatulla kropalla voi elää 110-vuotiaaksi, mutta jos sen sisällä on pahoinvoiva mieli, niin se kroppa on vankila.
Pikkumurheiden kautta kiinni elämässä
Arvostan elämää, enkä haluaisi hukata sitä joutavuuksiin. On aika hienoa olla olemassa. Mielenterveystyössä näin päivittäin ihmisiä, jotka miettivät, että haluavatko he nähdä enää huomista.
Kun mielenterveyshoitajana olin saattamassa ihmisen yön yli niin, että hän näki vielä seuraavan päivän, kolahtivat elämän arvot ihan eri tavalla kohdalleen. Ymmärsin, että jos jotain tässä elämässä haluaa tehdä, niin kannattaa tehdä eikä jäädä odottelemaan parempia aikoja.
Ihminen on onnellisimmillaan, kun hän harmittelee jotain: kiroaa veromätkyjä tai puhjenneita autonrenkaita. Mitä enemmän ihminen murehtii ärsyttäviä pikkuasioita, silloin hän ei mieti sitä, että tämä kaikki loppuu joskus. Pikkumurheiden kautta olemme elämän syrjässä kiinni.
Opiksi menneistä
Olen aina uinut vastavirtaan. Minun päätäni ei käännä mikään, jos minulla on jokin asia tai mielipide. Toki on tyhmyyttä olla uskomatta faktatietoihin ja olla muuttamatta mielipidettään niiden valossa, koska sehän kertoo vain kehityksestä.
Elämme maailmassa, jossa vallitsevat kertausajatukset. Maalaisjärjellä ymmärrettävät asiat nousevat valtaviksi mantroiksi ja viisauksiksi, joista tehdään kirjoja ja oppitunteja. Asioista, jotka ovat olleet tiedossa jo vuosisadat!
Olen erittäin huolissani historian unohtamisesta. Tuntuu, että tietovirta on niin nopea, että historian käsityksen aika on lyhentynyt. Ihmiskunnalla ei olisi huolia ja murheita, jos osaisimme ottaa opiksi menneistä.
Musiikkia suoraan suoneen
Luulen, että jokainen haluaa jättää jonkin jäljen maailmaan, varsinkin luovaa työtä tekevä ihminen. Totta kai sitä elää läheisten mielissä, mutta aika nopeasti sukupolvien ketju katkeaa. Vaikka olen aina ollut sanojen vääntelijä, niin toinen puoli minussa on mollivoittoiseen musiikkiin taipuvainen tyyppi. Musiikki menee suoraan suoneen.
On kutkuttavaa tuoda Tuttu Juttu Show tähän päivään. Uskon, että perusasetelma ohjelmassa ei ole kadonnut mihinkään, vaan parisuhteiden tietynlainen tirkistely kiinnostaa yhä katsojia. Koskaan ei myöskään ole liikaa hyväntuulista ja hyväntahtoista tv-viihdettä, jossa ei nolata ketään.
Ennustan, että en tiedä itsekään mitä teen seuraavaksi. Haaveita kyllä riittää. Yleensä minulla muhii kymmenkunta ideaa, joista sitten joku lähtee lentoon.
Paras palaute on sellainen, että olen päässyt teoksillani osaksi ihmisen elämän matkaa. On ollut koskettavaa kuulla, että kappaleitani on soitettu esimerkiksi häissä ja hautajaisissa.
Kerran sain kuulla, että Entä sitten -kappalettani oli soitettu synnytyssalissa. Vielä kun kertoisivat mitä laulua he kuuntelivat kun tekivät sitä lasta! Toivottavasti siinä ei laulettu ”turhaan aivan turhaan…”