Ohjaaja Klaus Häröstä tuli leffafriikki 11-vuotiaana, ja elokuvakouluun hän pääsi 21-vuotiaana.
”Ajattelin, että siitä ura lähtee, mutta meni kymmenen vuotta ennen kuin pitkä esikoiselokuvani Näkymätön Elina ilmestyi 2002. Se muutti paljon ajatteluani ja omakuvaani”, Klaus Härö kertoo.
Elokuvakoulussa itsetunto mureni
”Olin ollut elokuvakoulussa Helsingissä sitä mieltä, että kirjoista ei pitäisi tehdä elokuvia. Kaipasin alkuperäisaiheita elokuviin. Elokuvakoulussa oli paljon teoriaa mutta itse elokuvan tekemistä vähän.
Opintojen alussa meitä onniteltiin: olimme harvoja ja valittuja, erityislahjakkaita, ja meidät toivotettiin tervetulleeksi alalle. Silloin se tuntui kuin olisin kaatunut johonkin ihanaan pilvimassaan, mutta elokuvamme olivat kehnoja.
Omakuvani ehti murentua koulussa monta kertaa, ja alan vaihtokin oli mielessä, vaikka minulla ei koskaan ollut mitään todellista plan b:tä.
Olin jo lukioikäisenä tavannut vaimoni, joka 90-luvun puolessa välissä esitteli minulle lapsuutensa lempikirjan, Näkymättömän Elinan. Luin kirjan ja ajattelin heti, että tästä pitää tehdä elokuva, mutta en arvannut, kuinka suunnaton sirkus olisi edessä.
Olin monena kesänä yrittänyt tehdä omia käsikirjoituksia, ja lopulta vein Näkymätön Elina -kirjan suomalaiselle elokuvatuottajalle Claes Olssonille. Hän sanoi, että se olisi juuri minun juttuni.
Kärsimättömänä luonteena luulin, että tästä se nyt lähtee. Jos tämä työ on jotain opettanut, niin sen, että minun oli opeteltava odottamaan.”
”Hyperventiloin ja hikoilin”
”Vuonna 2000 olin Göteborgin elokuvafestareilla ja päiväunilla, kun Claes soitti, että tule kahvilaan juttelemaan Näkymätön Elina -projektista hänen ja ruotsalaisen tuottajan kanssa. Olin kolmikymppinen ja ehtinyt unohtaa koko jutun.
Mukaan elokuvaa tekemään tulivat käsikirjoittaja Kjell Sundstedt ja dramaturgi Jimmy Karlsson, joka on mukana myös uudessa Ei koskaan yksin -elokuvassa. Käsikirjoituksen luettuani tajusin, että tämän elokuvan haluan tehdä.
Ruotsalaiset lupasivat rahoittaa pitkän lastenelokuvan. Siitä se nytkähti eteenpäin, ja yhtäkkiä ruotsalaiset olivatkin päätuottajia ja ohjaajana oli eräs suomalainen pystymetsästä tullut ensikertalainen.
Kuulin Claesin vakuuttelevan yhdelle tuottajalle, että Klaus on vähän yli-innokas mutta hyvä lasten kanssa. Hän laittoi oman maineensa pantiksi, että minä klaaraisin hommani. Olen siitä hänelle hyvin kiitollinen, sillä minulta olisi voitu viedä mahdollisuuteni. Näkymätöntä Elinaa tehdessäni minulla oli silti aina sellainen olo kuin olisi ollut jatkuvassa työhaastattelussa. Kun kuulin junassa matkalla Arlandan lentokentältä Tukholman keskustaan tutun asemakuulutuksen, tuntui kuin joku olisi iskenyt palleaan. Hyperventiloin ja hikoilin.
Jossain vaiheessa olin varma, että saisin potkut. Olimme kuvauksissa Pohjois-Ruotsissa, ja yhtäkkiä suon laidalle ilmestyi rivistö pukumiehiä pääkonttorista.
En potkujen pelossa uskaltanut kohdata heitä ja ajattelin jäädä kannon nokkaan suolle istumaan.
Lopulta selvisi, että he olivatkin vain eräänlaisella kohteliaisuuskäynnillä.”
Suomessa elokuvia tehtiin toisin
”Suomessa lastenelokuvia tehtiin 90-luvulla vähän hutiloiden. Ruotsissa taas elokuvaa ei tehty, jos hyvää lapsipääosaa ei löytynyt. Siellä nuorta ja kokematonta elokuvantekijää kannustettiin ja tuettiin eikä jätetty vastuun kanssa yksin.
Näkymätön Elina lähti hyvin pienistä odotuksista mutta löysi itsensä vaihe vaiheelta. Lopulta se voitti muun muassa Berliinissä lastenelokuvien sarjan pääpalkinnon.
Minulle se oli työvoitto, sillä elokuvakoulussa en todellakaan ollut hypetettyjen ohjaajien joukossa. Näkymätön Elina oli minulle toinen elokuvakoulu, joka avasi oven tulevaisuuteen.”