Torstaina 2. syyskuuta laulaja Arja Saijonmaa heräsi varhain aamulla Tukholmankodissaan. Oli aika valmistautua matkustamaan Suomeen Elämäni Biisi -ohjelman starttiin Tampereella. Liittyminen mukaan tähtisolistikaartiin merkitsi paluuta suomalaisyleisön eteen 30 vuoden tauon jälkeen.
Arja oli hädin tuskin saanut puhelimeensa virrat päälle, kun ruotsalaiselta ystävältä, musiikkituottaja Göran Sparrdalilta saapui tekstiviesti:
”Suuri legenda on lentänyt pilvien ylitse uusille niityille. Otan osaa menetykseesi, Arja.”
Viestin sisältö kouraisi vatsasta. Kuka legenda on kuollut?
Pian seurasi jatkoa:
”Mikis jätti perinnöksi valtavan musiikki- ja runoaarteiston, josta olet ammentanut meille kaikille. Tiedän, että tulet jatkamaan tätä työtä.”
Näin vahvistui koskettava suru-uutinen – Arjan rakas ystävä ja esikuva, säveltäjä Mikis Theodorakis oli kuollut 96 vuoden iässä.
Kreikkalainen säveltäjä-kapellimestari Mikis Theodorakis muutti nuoren Arja Saijonmaan elämän. Kuvassa he harjoittelevat konserttia varten vuonna 1972. © Lehtikuva
Mikis Theodorakis laskettiin sukuhautaan Kreetan Galatáksessa
Laulajan lähipäivien suunnitelmat menivät uusiksi, ja puhelin alkoi täyttyä osanotoista. Yksi soittajista oli Kreikan entinen pääministeri Georgious Papandreou, joka kutsui Arjan vieraakseen seuraavana keskiviikkona Ateenan suuressa ortodoksikatedraalissa järjestettävään hautajaisseremoniaan.
Arja sai koota kaikki voimansa osallistuakseen tilaisuuteen.
”Tiesin, että matkasta tulisi raskas. Mutta tiesin myös, että katuisin lopun ikääni, jos en lähtisi – ja luojan kiitos, että lähdin! Mikiksen hautajaisten yhteydessä järjestetyssä lehdistötilaisuudessa sain esittää surunvalitteluni toreille ja kadunvarsille pakkautuneelle Kreikan kansalle koko Pohjolan puolesta”, Arja kertaa tapahtunutta.
Suuren säveltäjän kuoleman Ateenassa synnyttämää surua Arja kuvaa musertavaksi. Hallitus julisti kolmeksi päiväksi kansallisen suruajan, mutta Arja epäilee kreikkalaisten tuskin koskaan toipuvan menetyksestään täysin.
Kreikan entinen pääministeri Georgious Papandreou (keskellä) kutsui Arjan Mikiksen hautajaisiin. Mukana oli myös turkkilainen säveltäjä ja ihmisoikeusaktivisti Zülfü Livaneli (oik). © Saijonmaan kotialbumi
Mikis Theodorakis laskettiin tahtonsa mukaisesti Kreetan Galatáksessa sijaitsevaan sukuhautaan. Tämän Arja tiesi jo vuosikymmeniä sitten, kun Mikis oli erään festivaalin yhteydessä vienyt hänet katsomaan tulevaa hautapaikkaansa.
”Täällä nukkuvat äitini ja isäni, ja kerran minut tullaan hautaamaan tähän samaan paikkaan”, Arja muistelee ystävänsä kertoneen.
Päivä hautajaisten jälkeen Arja lähti paluumatkalle kohti Suomea.
”Ateenan kansainvälisellä lentokentällä soitettiin vain ja ainoastaan Mikiksen musiikkia. Minulla oli runsaasti aikaa, joten istahdin ulos penkille, katselin edessäni siintäviä vuoria ja kuuntelin haikeana ilmassa leijuvia säveliä; Salaisella rannalla, Kaimos, Zorbas ja monet muut Mikiksen kappaleet.”
Vielä saman viikon lauantaina Arja astui kameroiden eteen suorassa Elämäni biisi -televisiolähetyksessä Tampereella. Yleisö ei voinut aavistaa kokeneen ammattilaisen esityksestä, että viimeiset päivät olivat olleet tämän elämän raskaimmat.
Lapsuus antoi ensikosketuksen taiteisiin
Sain lapsuudenkodissani ensikosketuksen taiteisiin. Hammaslääkäri-isäni ja pianistiäidin esikoisena opin soittamaan jo ennen kuin osasin lukea. Vain 12-vuotiaana suoriuduin kokonaisesta Mozartin pianokonsertosta.
Olin luonteeltani vilkas ja monessa mukana. Musiikki ja teatteri hyväksyttiin kotona harrastuksina, mutta minun haluttiin suuntaavan akateemiselle uralle.
Sain vanhemmiltani osakseni runsaasti rakkautta ja turvaa, mutta heidän kanssaan kävin ensimmäisen vapaustaisteluni, kun vuonna 1964 päätin lähteä ylioppilaaksitulon jälkeen opiskelemaan taideaineita Yhdysvaltoihin.
Uskoin jo tuolloin siihen, että vapaus on otettava vaikka väkisin, jos siihen on tarvetta.
Yhdysvalloissa taideaineita opiskellen vietetty vuosi irrotti minut lopullisesti Mikkelistä. Luovuin elämästä sellaisena kuin se siihen saakka oli minulle tarjoiltu.
Arja Saijonmaan ura lähti lentoon Ruotsissa. Hän esiintyi muun muassa pääministeri Olof Palmen hautajaisissa vuonna 1986. © Lehtikuva
Laulu ja teatteri
Palasin Suomeen ja pääsin Sibelius-Akatemian pianonsoiton solistiselle linjalle ja hiukan myöhemmin Taideteollisen korkeakoulun vastaperustetulle elokuvaohjaajalinjalle. Kirjauduin myös Helsingin yliopistoon humanistiseen tiedekuntaan.
Kaavamaisuus ja turvallisuushakuisuus eivät koskaan ole olleet minua varten. Keskellä kuohuvaa 1960-lukua hain Ylioppilasteatteriin ja pääsin mukaan Lapualaisoopperan kantaesitykseen. Tunsin olevani taiteellisen sykkeen keskipisteessä.
Ylioppilasteatterissa arvot – koti, uskonto ja isänmaa – sai luvan kanssa kääntää päälaelleen. Kuljin pitkän tien kahvinkeittäjästä aina teatterin johtajaksi.
Siellä alkoi myös laulajanurani. Lapualaisoopperan pääsykokeissa musiikillinen johtaja Kaj Chydenius käski minua laulamaan.
Annoin kaiken tulla esteettä ulos Kajn huutaessa ’Kovempaa, perkele!’
Tein työtä käskettyä ja lauloin entistäkin kovempaa.
’Hitto vie, äänesi ei mahdu tähän huoneeseen!’
Kaj lopulta totesi minulle lähes järkyttyneenä.
Tämän jälkeen paluuta entiseen ei ollut.
Pian annoin ääneni soida myös Kreikan poliittista diktatuuria vastaan. Tämä johti minut kohtaamiseen miehen kanssa, jolla tulisi olemaan ratkaiseva vaikutus koko loppuelämääni.
Huhtikuussa 1970 Arja ei vielä tiennyt, että hänen elämäänsä astuu mies, joka tekee hänestä kansainvälisen tähden. © Lehtikuva
Yllätykset ja kielletyt kappaleet
Marraskuun 16. päivänä vuonna 1970 valmistauduin Helsingin Vanhan ylioppilastalon näyttämöllä esittämään Kreikan diktatuurin vainoaman ja vangitseman, maanpakoon päässeen vapaustaistelijan ja säveltäjän Mikis Theodorakiksen kappaleita.
Olin toivonut tapaavani hänet siitä asti, kun ensi kerran kuulin kappaleen Salaisella rannalla. Sen laulaminen, jopa hyräily, oli kreikkalaisilta kielletty vankeusrangaistuksen uhalla.
Yhtäkkiä tämä mies istui yleisössä. Olin hermostunut. Olisin halunnut kerran harjoitella hänen kansaan, mutta siihen ei ollut mahdollisuutta.
Kesken lauluni Mikis käveli eturivistä näyttämölle, istui pianon ääreen ja ryhtyi itse säestämään. Sitten hän tarttui mikrofoniin ja sanoi:
’Arja lähtee minun mukaani maailmankiertueelle.’
Vanhempani olivat aluksi kauhuissaan siitä, että olin päättänyt vastata maanpaossa elävän säveltäjän kutsuun myöntävästi.
Tilannetta ei helpottanut se, että kylmä sota riehui pahimmillaan, Eurooppa oli jaettu eikä yhteydenpidosta kännyköiden avulla ollut vielä tietoakaan. Lopulta he kuitenkin kannustivat minua tarttumaan tilaisuuteen.
Kun lähdin matkaan vuonna 1972, asiasta tiesi koko Suomi. Yleisradion televisiokamerat seurasivat minua jopa kotini kylpyhuoneeseen, kun pakkasin tavaroitani.
Mikiksen musiikilla oli voima koota ihmiset yhteen vapauden ja oikeudenmukaisuuden puolesta. Vuosien aikana teimme hänen kanssaan kiertueita ja konsertteja Euroopasta aina Etelä-Amerikkaa myöten.
Mikiksessä oli vahvasti läsnä niin kreikkalainen kuin kreetalainen miehuus. Yli kaiken hän oli kuitenkin suuri säveltäjä ja taiteilija. Mikis oli viisas mies ja hänellä oli fantastinen huumorintaju. Vaikka olinkin häneen ihastunut, pidin häntä ennen kaikkea sankarinani – palo musiikkiin ylsi kaiken edelle.
Kun palasin ensimmäiseltä yhteiseltä maailmankiertueeltamme Suomeen, tarkoituksenani oli jatkaa kesken jääneitä opintojani. Sen sijaan sainkin soiton Riksteaternista ja pyynnön saapua Tukholmaan, jossa Mikistä arvostettiin suuresti. Minut tiedettiin Mikiksen solistiksi, mikä vaikutti suuresti siihen, että urani Ruotsissa lähti lentoon.
Kirjoitin Mikiksen ja minun yhteisistä alkuvuosista kirjassani Nuori alaston nainen (2011).
Kirjan kreikankielisen version julkistamistilaisuutta varten vuonna 2013 olimme kokoontuneet Mikiksen kotiin Ateenaan, jonka olohuoneen ikkunasta avautui huikea näköala Akropolis-kukkulalle. Sairastelustaan huolimatta säveltäjämestari piti tunteikkaan esipuheen paikalle saapuneelle lehdistölle – kirja merkitsi hänelle paljon.
Arja Saijonmaa ja Mikis Theodorakis konsertoivat Vanhalla ylioppilastalolla Helsingissä 16. marraskuuta 1970. © Lehtikuva
Mikis Theodorakisin matkassa Arja Saijonmaa pääsi konsertoimaan niin Australiaan kuin Etelä-Amerikkaankin. Kuva vuodelta 1972. © Lehtikuva
”Taiteen tekoja tarvitaan, kun hätä on suurin”
Olen aina ollut etsijä ja mieleltäni utelias. Minua kiinnostaa, mitä maailmassa tapahtuu.
Kun YK:n pakolaisapu Genevessä kutsui minut hyväntahdonlähettilääksi vuonna 1987, jouduin todistamaan paljon inhimillistä hätää muun muassa pakolaisleireillä.
Vaikka olin toiminut rauhan puolesta 1960-luvulta lähtien, erään kerran purskahdin silti spontaaniin itkuun, kun näin Mosambikista pitkän matkan Malawin puolelle kulkeneiden äitien ja heidän aliravittujen lastensa lyyhistyvän hätäaputeltan maalattialle.
Tuolloin eräs avustustyöntekijä kääntyi puoleeni: ’Arja, täällä ei itketä! Tämä on toivon teltta.’
Vuosien varrella Lääkärit ilman rajoja -järjestö on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Ajattelen, että meidän taiteilijoiden tulisi olla kuten nämä lääkärit; taistella silloin kun apua tarvitaan ja astua kielletyllekin maaperälle lupaa kysymättä.
Hyväntekeväisyysgaalat ja -kampanjat ovat monesti auttamattoman myöhässä. Taiteen tekoja tarvitaan silloin kun hätä on suurin.
Olen aina noussut barrikadeille uskomani asian puolesta. Suurena esikuvanani tässäkin asiassa on ollut Mikis, joka aina löysi voiman mennä eteenpäin kärsimystenkin keskellä johtotähtenään Kreikan itsenäisyys.
Vankileirillä ollessaan hän kirjoitti laulujensa sanat jopa vessapaperiin, jonka laittoi oven alta eteenpäin kuljetettavaksi henkensä kaupalla. Mikis oli loppuun saakka uskollinen taiteelle ja Kreikan kansalle.
Arja Saijonmaa esiintyy chileläisryhmä Inti-Illimanin kanssa marraskuussa 1979. Vuonna 2017 hän sai Pablo Neruda -kunniamerkin Chilen valtiolta. © Lehtikuva
Perhe koostuu suvusta ja ystävistä maailman äärissä
En ole koskaan perustanut perinteistä perhettä. Sen sijaan minulla on ollut elämässäni useita perheitä. Ne ovat muodostuneet oman sukuni jäsenistä sekä ystävistä kotimaassa ja ympäri maailmaa.
Olen suomalainen, mutta olen hyvin läheinen myös ruotsalaisten ja norjalaisten kanssa. Lisäksi tunnen oloni kotoisaksi Kreikassa, Ranskassa ja Chilessä…
Lista on koko pienen maapallomme kokoinen.
Taiteilijoille jokainen projekti muodostaa oman ainutkertaisen perheensä. Luovassa työssä uppoudutaan syvälle yhteiseen tekemiseen ja lähelle perimmäisiä kysymyksiä, jolloin produktion päättyminen ja ero toisista tuntuu kuin pieneltä kuolemalta.
Tämän koin monta kertaa Mikiksen kanssa, kun yhteiset esiintymisemme tulivat päätökseen.
Suren sitä, etten koronarajoitusten vuoksi voinut vierailla Mikiksen luona hänen viimeisinä kuukausinaan. Viimeisen kerran näimme toisemme kesäkuussa 2019 Ateenassa Mikiksen kunniaksi järjestetyssä konsertissa.
Säveltäjän voimat alkoivat olla jo vähissä, mutta siitä huolimatta hän jaksoi istua pyörätuolissaan koko neljä tuntia kestäneen tapahtuman ajan. Paikalle oli saapunut yli 40 000 osanottajaa mukaanlukien hallituksen jäseniä.
Mikis oli halunnut kutsua mukaan vielä elossa olevia vankilatovereitaan diktatuurin ajalta, ja meidät esiintyjät hän kokosi jokaisen esityksen päätteeksi ympärilleen.
Rakkaudellinen ilta jäi hänen viimeiseksi julkiseksi esiintymisekseen.
Mikiksen poismenoa on vieläkin vaikea uskoa. Hänen muistonsa elää kuitenkin vahvana sävellyksissä ja runoissa – nehän minulla ovat vaalittavana.
Tammikuussa 1993 Mikis Theodorakis ja Arja Saijonmaa kuvattiin yhdessä Helsingissä hotelli Grand Marinassa. © Lehtikuva